Taustaa elämästäni

Heips,

Kiva kun päädyit lukemaan blogiani. Vaikka toisaalta syy miksi tänne päädyit on varmasti hankala aihe niin minulle kuin sinullekin. Syömishäiriö taitaa koskettaa elämääsi ainakin jollakin tasolla?

Itse olen 25-vuotias yhden lapsen äiti. Elän avioliitossa ja odotan toista lasta.
Sairastuin syömishäiriöön 17-vuotiaana. Aloitin tällöin laihduttamaan oksentamalla kaikki herkut jotka söin, lenkkeilin ja kävin kuntosalilla. Olin tuolloin ylipainoinen reilusti masennuslääkitykseni takia. Laihduin hienosti normaalipainooni alle vuodessa! Iloitsin asiaa kovasti, mutta en silloin tajunnut mihin tämä oksentaminen minut vielä vie...
Tätä herkkujen oksentamista jatkui pari vuotta.

19-vuotiaana aloin oksentamaan enemmän, koska painoni ei enää tippunutkaan. Oksensin edelleen kaikki herkut, mutta myös normaalin ruuan, jos mielestäni söin sitä liikaa. Harrastin paljon urheilua ja sekin meinasi karata käsistä. Kävin 3 kertaa päivässä kuntosalilla, joskus jopa klo 01.00.. Tällöin tapasin myös nykyisen mieheni. Hänenkään kanssaan oleminen ei saanut minua lopettamaan typeryyksiäni vaan jatkoin kaikesta huolimatta.
Kerroin hänelle "bulimiastani" kun olimme olleet yhdessä noin puolisen vuotta. Hän ilmoitti heti, että minun pitää valita hänen ja bulimian välillä, että hän ei ala katsomaan kun tapan itseni.
Lupasin hänelle lopettaa oksentamisen, mutta toisin kävi. Jatkoin salassa jo tavaksi tullutta kaveruuttani vessanpytyn kanssa.

Elimme valheen keskellä 4 vuotta, kunnes tulin raskaaksi. Raskaus oli toivottu keskenmenon jälkeen. Ajattelin että tilaisuuteni on tullut, pääsen tästä helvetistä eroon. Toisin kuitenkin kävi, itseasiassa päinvastaisesti.
Oksensin jo kaiken syömäni ruuan ulos, vain välipalat pysyivät sisälläni.
Raskaus ahdisti mua lisää. Maha alkoi kasvaa, vaa´an lukemat alkoivat nousta pikkuhiljaa, vaatteet alkoivat kiristämään ja näin jo silmissäni millainen läskikasa olen raskauden jälkeen!

Meille syntyi sairas pieni tyttö, alle 2kg painoisena. Tytöllämme oli oireyhtymiä, kehityksen viivästymää, pienipainoisuutta jne. Syytin itseäni. Eihän vika voinut olla kuin minussa, minähän oksensin koko raskausajan. aloin avautumaan bulimiastani lastenosastolla, jossa tyttömme asui ensimmäisiä kuukausiaan. Sain asiaan sillä tavalla tukea, että syy ei ollut minun, vaan solujakautumisessa oli vain käynyt jokin surkeiden sattumusten yhteensattuma, josta sairaus johtui.
Toisaalta tämä tieto helpotti syyllisyyttäni ja auttoi minua ehkä äitinä, mutta syömishäiriöni vain paheni. En pystynyt lapsen syntymän jälkeen pitämään enää edes välipaloja sisälläni. Oksensin kaiken mitä söin.

Tätä jatkuvaa oksentamista on nyt jatkunut kohta 2 vuotta eikä loppua näy.

Nyt olen hakenut apua ja käyn HUS:n syömishäiriö polilla hoidossa ja suunnitteilla on lähikuukausille osastojakso raskauden takia.

Yritän pitää aktiivisesti blogia yllä, kertoa nykyajasta ja ehkä tarkentaa jotain menneisyyden juttuja sitä mukaa, kun ne tulevat ajankohtaisiksi. Minulta saa kysellä ja saa kommentoida. Kestän kritiikkiäkin, vaikka voimia sen kuulemiseen ei olisikaan.

Palataan, toivottavasti jäät lukijakseni :)