Hei,
Jouduin lopettamaan hoidon kesken osastolla ja jouduin naistenklinikalle ennenaikaisten supistusten takia vuodelepoon...
Tuolla sh-osastolla ei uskottu mua, etten pysty syömään niin isoja annoksia, kuin siellä on vaan minua alkaa supistamaan ja homma oli lähes pakottamista, uhkailua ja jopa haukkumista käytösmallejani lapsellisiksi. Perjantaina sitten ahdoin itseni täyteen ruokaa ja tässä sitä ollaan. Vauvan on ennustettu syntyvä. Kahden viikon sisällä, eli rv 32-34...
Kiitos vain sh-osasto!
Paikka ei kyllä ollu yhtään mua varten, ainakaan tässä vaiheessa. Kaikilla samat säännöt, mistään ei jousteta ja ajatustesi kanssa olit ihan yksin. Sitten kun itketti, niin sitten olit lapsellinen...
Eli paikka on varmaan hyvä alipainoisille anorektikoille, jotka tarvitsevat ravintoa, mutta jos mielesi haluat parantaa, niin se on jossain muualla...
Isä hakee tänään mun kamat sieltä pois tänne naistenklinikalle. Sekin oli, kun soitin sinne, että jään tänne sisälle ja mulla on riski synnyttää kahdenviikon sisään suuri 80%, niin vastaus vastauksena sain. "aijaa".
Sit ku sanoin että sen mun paikan siis voi varmaan vapauttaa seuraavalle, niin tokaisu toisessa päässä luuria oli: "niinjoo. Sun kamat tarvii sit varmaan kerätä kasaan."
Sanoin, että kamat ovat jo kasassa valmiina, että ne pitäisi vaan nostaa sellaiseen paikkaan, että säilyvät siihen saakka, kunnes saan jonkun hakemaan ne sieltä.
"Okei, hyvä homma. Tehdään sitten niin. Ei muuta ku hyvät jatkot sulle ja vauvalle. Pidä huoli teistä."
Ja heihei... No ei hirveesti tunnu olevan kiinnostusta potilaita kohtaan, ei anteeksipyyntöjä, pahoitteluja tilanteesta tms :(
No tuonne en varmaan takaisin mene... Käyn jatkossa varmaan polikäyntejä siellä, mutta osastohoito saisi mun kohdalla kyllä odottaa hengenvaarallista alipainoa :D
Palaillaan!
maanantai 22. huhtikuuta 2013
keskiviikko 17. huhtikuuta 2013
osastofiiliksiä kolmen päivän jälkeen.
Huoh.
Ei tää osasto sitten ollutkaan ihan sellainen millaisen kuvan tästä sain...
Täällä syödään 6 kertaa päivässä:
8.00 aamupala
10.00 kahvit
12.00 lounas
14.15 välipala
17.00 päivällinen
20.00 iltapala
Kaikien aterioiden jälkeen on puolen tunnin yhteinen lepohetki, jota valvoo hoitaja.
Ruokailussa on hirveesti sääntöjä. Mä kerään itse annokseni lautaselle, malliannoksen mukaan.
Ruokapöydässä pitää istua väh. 20min ja enintään 30min.
Kun olet kerännyt ateriasi, niin huudat "valmis" ja hoitaja tulee tarkastamaan annoksen, että sulla on siinä kaikki mitä ohjelmassa lukeekin, että voinapit on kaavittu kunnolla, että maitolasi on täynnä piripintaan saakka jne.
Kun olet syönyt, niin kiität ja esim. jogurttipurkki pitää näyttää hoitajalle että se on varmasti tyhjä. Hoitaja myös arvio oletko kaapinut lautaset tarpeeksi puhtaiksi, onko omena syöty tarpeeksi hyvin jne.
Jos et pysty syömään, saat korvausjuoman, jossa on ihan sikana kaloreita...
Itse istuin ruokapöydässä ekana päivänä melkein 1h 20min ja itkin. Kun maha ei vedä, niin ei se vedä...
Täällä osastolla mennään ruokailusta ruokailuun. Todella vähän mitään ohjelmaa, vapaakävelyjä ei mullakaan ole. 2x15min saan käydä ulkona HOITAJAN kanssa. Jippii. Vapaahetoisesti tänne täysi-ikäisenä tullaan ja vapaudet riistetään heti...
Rankkaa on ollu, ruokailut on tosi hankalia, annoskoot on tosi isoja, ei tekemistä ja sit mun pitää olla erossa mun miehestä ja lapsesta :( koko ajan kotiinlähtö mielessä.
Punnittu mua ei oo kertaakaan ja se ahdistaa aivan älyttömästi. Tänä aamuna vaadin punnituksen ennen aamupalaa!
Raskautta täällä ei osata huomioida ollenkaan. Mulla tulee supistuksia aina kun syön, sit pissattaa, päätä särkee, verenpaineet kohoaa, pahaolo jne. Ei niihin oteta mitään kantaa :(
Lisäksi keskusteluapua on todella huonosti. Joku joskus ohimennessään saattaa kysyä miten menee, mutta ei kukaan juttele sun kanssa sun tuntemuksista jne, siksi ehkä täälläkin olen oksennellut. Ei ne laihdutusajatukset jätä mua rauhaan ja ei nää hoitajat käsitä sitä, että mua ei auta se että sanotaan, että mieti vauvaasi... No mietin mietin, mutta samalla on pakko miettiä omaa ulkonäköään!!
Katsotaan, mä en viel tiiä koska lähden täältä. Suunniteltu uloskirjaus on ens viikon pe, mut voi olla etten kestä täällä niin kauaa...
Kysykää ihmeessä jos on kysyttävää. Ei nyt muuta raportoitavaa täältä HYKS:n syömishäiriöosastolta.
Ei tää osasto sitten ollutkaan ihan sellainen millaisen kuvan tästä sain...
Täällä syödään 6 kertaa päivässä:
8.00 aamupala
10.00 kahvit
12.00 lounas
14.15 välipala
17.00 päivällinen
20.00 iltapala
Kaikien aterioiden jälkeen on puolen tunnin yhteinen lepohetki, jota valvoo hoitaja.
Ruokailussa on hirveesti sääntöjä. Mä kerään itse annokseni lautaselle, malliannoksen mukaan.
Ruokapöydässä pitää istua väh. 20min ja enintään 30min.
Kun olet kerännyt ateriasi, niin huudat "valmis" ja hoitaja tulee tarkastamaan annoksen, että sulla on siinä kaikki mitä ohjelmassa lukeekin, että voinapit on kaavittu kunnolla, että maitolasi on täynnä piripintaan saakka jne.
Kun olet syönyt, niin kiität ja esim. jogurttipurkki pitää näyttää hoitajalle että se on varmasti tyhjä. Hoitaja myös arvio oletko kaapinut lautaset tarpeeksi puhtaiksi, onko omena syöty tarpeeksi hyvin jne.
Jos et pysty syömään, saat korvausjuoman, jossa on ihan sikana kaloreita...
Itse istuin ruokapöydässä ekana päivänä melkein 1h 20min ja itkin. Kun maha ei vedä, niin ei se vedä...
Täällä osastolla mennään ruokailusta ruokailuun. Todella vähän mitään ohjelmaa, vapaakävelyjä ei mullakaan ole. 2x15min saan käydä ulkona HOITAJAN kanssa. Jippii. Vapaahetoisesti tänne täysi-ikäisenä tullaan ja vapaudet riistetään heti...
Rankkaa on ollu, ruokailut on tosi hankalia, annoskoot on tosi isoja, ei tekemistä ja sit mun pitää olla erossa mun miehestä ja lapsesta :( koko ajan kotiinlähtö mielessä.
Punnittu mua ei oo kertaakaan ja se ahdistaa aivan älyttömästi. Tänä aamuna vaadin punnituksen ennen aamupalaa!
Raskautta täällä ei osata huomioida ollenkaan. Mulla tulee supistuksia aina kun syön, sit pissattaa, päätä särkee, verenpaineet kohoaa, pahaolo jne. Ei niihin oteta mitään kantaa :(
Lisäksi keskusteluapua on todella huonosti. Joku joskus ohimennessään saattaa kysyä miten menee, mutta ei kukaan juttele sun kanssa sun tuntemuksista jne, siksi ehkä täälläkin olen oksennellut. Ei ne laihdutusajatukset jätä mua rauhaan ja ei nää hoitajat käsitä sitä, että mua ei auta se että sanotaan, että mieti vauvaasi... No mietin mietin, mutta samalla on pakko miettiä omaa ulkonäköään!!
Katsotaan, mä en viel tiiä koska lähden täältä. Suunniteltu uloskirjaus on ens viikon pe, mut voi olla etten kestä täällä niin kauaa...
Kysykää ihmeessä jos on kysyttävää. Ei nyt muuta raportoitavaa täältä HYKS:n syömishäiriöosastolta.
lauantai 13. huhtikuuta 2013
jännitys ja ahdistus kasvaa huomisesta
Nyt alkaa olemaan aika ahdistunut fiilis huomisesta osastohoidon aloituksesta. Itkettää vaan koko ajan...
Koko ajan mieleen tulee vaan se tosiasia, että mies ja lapsi lähtevät sieltä pois, joudun sanomaan heihei, pienelle tyttärelleni, joka ei ymmärrä yhtään miksi äiti ei lähde mukaan. Ja jään sinne vieraiden ihmisten seuraan, vieraaseen paikkaan, ahdistavan syömisen pariin, ihan yksin. Tuntuu että mä hylkään mun perheen ja kaikki hylkää mut sinne...
Mä haluan parantua, mutta miksi sen on oltava näin vaikeaa??
Lisäksi mua ahdistaa suuresti, että mä tiedän, että mun pitää syödä siellä ja en pääse oksentamaan. Nyt en oo pystyny vuoteen syömään mitään, en edes 200kcal:n salaattia, jos oon tienny etten pääse oksentamaan.
Mutta mun on pakko tehdä tää, koska mun parisuhde on vaakalaudalla tällä hetkellä, jos en ota apua vastaan.
Mies jo sanoi, että tää on sille psyykkisesti niin raskasta, että ei kestä jos tää jatkuu... Eroakin voisi harkita.
Mä kirjotan huomenna taas, ku pääsen sinne osastolle, voin kertoo millaista siellä on... Jos joku muu harkitsee samaa ratkaisua.
Nyt alan viettämään muksun kanssa viimeistä päivää ennen jaksoa :(
Koko ajan mieleen tulee vaan se tosiasia, että mies ja lapsi lähtevät sieltä pois, joudun sanomaan heihei, pienelle tyttärelleni, joka ei ymmärrä yhtään miksi äiti ei lähde mukaan. Ja jään sinne vieraiden ihmisten seuraan, vieraaseen paikkaan, ahdistavan syömisen pariin, ihan yksin. Tuntuu että mä hylkään mun perheen ja kaikki hylkää mut sinne...
Mä haluan parantua, mutta miksi sen on oltava näin vaikeaa??
Lisäksi mua ahdistaa suuresti, että mä tiedän, että mun pitää syödä siellä ja en pääse oksentamaan. Nyt en oo pystyny vuoteen syömään mitään, en edes 200kcal:n salaattia, jos oon tienny etten pääse oksentamaan.
Mutta mun on pakko tehdä tää, koska mun parisuhde on vaakalaudalla tällä hetkellä, jos en ota apua vastaan.
Mies jo sanoi, että tää on sille psyykkisesti niin raskasta, että ei kestä jos tää jatkuu... Eroakin voisi harkita.
Mä kirjotan huomenna taas, ku pääsen sinne osastolle, voin kertoo millaista siellä on... Jos joku muu harkitsee samaa ratkaisua.
Nyt alan viettämään muksun kanssa viimeistä päivää ennen jaksoa :(
keskiviikko 10. huhtikuuta 2013
muiden mielipiteet
Juu-u,
Kävin siellä syömishäiriöpolin sairaanhoitajan vastaanotolla... Sekin oli tosi huolissaan mun voinnista ja sanoi että näkee osastohoidon ainoana vaihtoehtona.
Mä ymmärrän sen, mun isä, pikkusisko, mies, hoitavat tahot, kaikki on sitä mieltä, että se on ainoa ja oikea vaihtoehto tässä kohtaa. Mutta kukaan ei nää sitä mun kannalta:
Ensinnäkin olla erossa lapsesta niin pitkä aika, toiseksi: syömishäiriö on kulkenut mun rinnalla jo kohta 8 vuotta! Ei siitä oo helppoa päästää irti. Kolmanneksi mä pelkään sitä miten tuo pieni lapsemme reagoi siihen, että äiti, joka on yleensä 24/7 paikalla, onkin yhtäkkiä poissa kokonaiset kaksi viikkoa!! Mä en tässä kohtaa ees halua ajatella sitä, että sanon pirpanalle Heihei, tietäen itse että me ei nähdä pitkään aikaan. Pelkästään jo se saa kyyneleet silmiini. Ymmärtääkö täällä kukaan mua?
Kaikki vaan aina sanoo tohon, että mieti jos syömishäiriö tappaa sut, ni sä oot ikuisesti erossa kaikista? Nojoo, ei noin voi ajatella. Ainakaan mun mielestä. Jos maailma olis noin musta valkoinen, niin eihän sitä vois ees elää...
Tänään mä yritän puhua mun miehen kanssa. Ei se jonohoitaja oo kyl ees soittanut, vaikka sen piti viimeistään edellisenä keskiviikkona soittaa, eli voisiko olla, että mä pelastuin osastojaksolta sittenkin? :)
Mukavaa päivää teille, runsaat viisi lukijaani ;) palataan taas astialle!
Kävin siellä syömishäiriöpolin sairaanhoitajan vastaanotolla... Sekin oli tosi huolissaan mun voinnista ja sanoi että näkee osastohoidon ainoana vaihtoehtona.
Mä ymmärrän sen, mun isä, pikkusisko, mies, hoitavat tahot, kaikki on sitä mieltä, että se on ainoa ja oikea vaihtoehto tässä kohtaa. Mutta kukaan ei nää sitä mun kannalta:
Ensinnäkin olla erossa lapsesta niin pitkä aika, toiseksi: syömishäiriö on kulkenut mun rinnalla jo kohta 8 vuotta! Ei siitä oo helppoa päästää irti. Kolmanneksi mä pelkään sitä miten tuo pieni lapsemme reagoi siihen, että äiti, joka on yleensä 24/7 paikalla, onkin yhtäkkiä poissa kokonaiset kaksi viikkoa!! Mä en tässä kohtaa ees halua ajatella sitä, että sanon pirpanalle Heihei, tietäen itse että me ei nähdä pitkään aikaan. Pelkästään jo se saa kyyneleet silmiini. Ymmärtääkö täällä kukaan mua?
Kaikki vaan aina sanoo tohon, että mieti jos syömishäiriö tappaa sut, ni sä oot ikuisesti erossa kaikista? Nojoo, ei noin voi ajatella. Ainakaan mun mielestä. Jos maailma olis noin musta valkoinen, niin eihän sitä vois ees elää...
Tänään mä yritän puhua mun miehen kanssa. Ei se jonohoitaja oo kyl ees soittanut, vaikka sen piti viimeistään edellisenä keskiviikkona soittaa, eli voisiko olla, että mä pelastuin osastojaksolta sittenkin? :)
Mukavaa päivää teille, runsaat viisi lukijaani ;) palataan taas astialle!
maanantai 8. huhtikuuta 2013
osastojakso ajatuksia
Huippelis Hui!
Ajattelin kirjoittaa osastojakso ajatuksia tännekin:
Nyt kun osastojakson aika lähenee, niin ajatukset on entistä sekavammat. Mä en tiiä yhtään miten kestän olla siellä. Siellä on kahden hengen huoneet, ei siis mitään omaa rauhaa missään ja mä en oo tottunut mihinkään kämppiksiin, sit mulle tulee ihan julmetun ikävä miestä ja lasta, en tiiä kestänkö olla niistä erossa tuollaista aikaa. Mua nyt jo pelkkä ajatuskin itkettää!
Tää on ihan hirveetä, mies ei halua edes keskustella asiasta mun kanssa. On sanonu että mielummin vaikka vuosi erossa ja että mä tuun kuntoon, ku se että jatkan samaan malliin... Ja siihen se keskustelu jää. Vaikka yrittäisin kertoo mun ajatuksia, niin se vaan toteaa, että äläpäs nyt taas keksi tekosyitä. Huoh.
Mä yritin viimeks että jos mä meen sinne kokeilemaan oloa ja jos se ei onnistu, että mua ahdistaa olla siellä, niin tuun kesken takaisin. Ei kuulemma käy...
Mä haluan tästä eroon, mutta vaatiiko nää keinot multa ihan liikaa? Muserrunko mä täysin?
Paino pysyy edelleen samassa... Ei laske, mutta ei ainakaan nousekaan :)
Viime viikolla olin ravitsemusterapeutilla, oli huolissaan kun paino vaan laskee (mitä nyt viimeks oon sen luona käyny), tänään ois aika sairaanhoitajan vastaanotolle eli ei muuta ku Helsinkiin ajamaan!
Kirjoitellaan!
Ajattelin kirjoittaa osastojakso ajatuksia tännekin:
Nyt kun osastojakson aika lähenee, niin ajatukset on entistä sekavammat. Mä en tiiä yhtään miten kestän olla siellä. Siellä on kahden hengen huoneet, ei siis mitään omaa rauhaa missään ja mä en oo tottunut mihinkään kämppiksiin, sit mulle tulee ihan julmetun ikävä miestä ja lasta, en tiiä kestänkö olla niistä erossa tuollaista aikaa. Mua nyt jo pelkkä ajatuskin itkettää!
Tää on ihan hirveetä, mies ei halua edes keskustella asiasta mun kanssa. On sanonu että mielummin vaikka vuosi erossa ja että mä tuun kuntoon, ku se että jatkan samaan malliin... Ja siihen se keskustelu jää. Vaikka yrittäisin kertoo mun ajatuksia, niin se vaan toteaa, että äläpäs nyt taas keksi tekosyitä. Huoh.
Mä yritin viimeks että jos mä meen sinne kokeilemaan oloa ja jos se ei onnistu, että mua ahdistaa olla siellä, niin tuun kesken takaisin. Ei kuulemma käy...
Mä haluan tästä eroon, mutta vaatiiko nää keinot multa ihan liikaa? Muserrunko mä täysin?
Paino pysyy edelleen samassa... Ei laske, mutta ei ainakaan nousekaan :)
Viime viikolla olin ravitsemusterapeutilla, oli huolissaan kun paino vaan laskee (mitä nyt viimeks oon sen luona käyny), tänään ois aika sairaanhoitajan vastaanotolle eli ei muuta ku Helsinkiin ajamaan!
Kirjoitellaan!
keskiviikko 3. huhtikuuta 2013
ahdistavat kalorit
Siis aivan kauheeta,
Ollaan Helsingissä ja mies lähti syömään lounasta ja mä jäin muksun kanssa autoon.
No se lupas tuoda mulle ruokaa Hesestä tai subista. Katselin netistä mitä haluaisin tilata, niin kaikki yököttää kun näkee paljonko niissä on kaloreita! Ja ku en tiiä millon pääsisin oksentamaan, niin en uskalla syödä mitään!!
Kello on nyt 15.00, oon heränny klo 06 ja syöny tänään vaan nektariinin, mitä en päässy oksentamaan. Kai tässä vois vielä vähän venyttää syömistä? Ei kai se vauvaa haittaisi? Siis ahdistavaa,
Nälkä olis kova, mutta toisaalta mä oon niin tyytyväinen itseeni, että mä pystyn tähän! Jos pääsis nukkumaan, niin ei miettis edes nälkäänsä...
Huoh, mies kuitenkin pakottaa mut syömään, niin kai se on ees jotain tilattava, mutta mitä?!
Ollaan Helsingissä ja mies lähti syömään lounasta ja mä jäin muksun kanssa autoon.
No se lupas tuoda mulle ruokaa Hesestä tai subista. Katselin netistä mitä haluaisin tilata, niin kaikki yököttää kun näkee paljonko niissä on kaloreita! Ja ku en tiiä millon pääsisin oksentamaan, niin en uskalla syödä mitään!!
Kello on nyt 15.00, oon heränny klo 06 ja syöny tänään vaan nektariinin, mitä en päässy oksentamaan. Kai tässä vois vielä vähän venyttää syömistä? Ei kai se vauvaa haittaisi? Siis ahdistavaa,
Nälkä olis kova, mutta toisaalta mä oon niin tyytyväinen itseeni, että mä pystyn tähän! Jos pääsis nukkumaan, niin ei miettis edes nälkäänsä...
Huoh, mies kuitenkin pakottaa mut syömään, niin kai se on ees jotain tilattava, mutta mitä?!
maanantai 1. huhtikuuta 2013
arghhh ja itseinho
Nyt sapettaa!
Söin sipsejä ja puhuin pikkusiskon kanssa puhelimessa. Juttelu kesti lähes kaksi tuntia!!
En saa enää oksennettua tuota paskaa pois sisältäni, voisin vetää ranteet auki (vertauskuvallisesti) on niin huono fiilis, jos en olis raskaana, niin lähtisin tappolenkille tai jotain, mutta nyt noi kalorit vaan imeytyy ja imeytyy muhun ja mä lihoan. Mä en vois vihata itseäni enempää!!
Ja lisäksi puhelu päättyi riitaan, kaksi tuntia vääntämäni pääsiäisruoka päätyi roskiin, kun mies ei tullu ajoissa syömään ja ruoka pilaantui pöydällä... Voisinkovaan nukahtaa?
Söin sipsejä ja puhuin pikkusiskon kanssa puhelimessa. Juttelu kesti lähes kaksi tuntia!!
En saa enää oksennettua tuota paskaa pois sisältäni, voisin vetää ranteet auki (vertauskuvallisesti) on niin huono fiilis, jos en olis raskaana, niin lähtisin tappolenkille tai jotain, mutta nyt noi kalorit vaan imeytyy ja imeytyy muhun ja mä lihoan. Mä en vois vihata itseäni enempää!!
Ja lisäksi puhelu päättyi riitaan, kaksi tuntia vääntämäni pääsiäisruoka päätyi roskiin, kun mies ei tullu ajoissa syömään ja ruoka pilaantui pöydällä... Voisinkovaan nukahtaa?
sunnuntai 31. maaliskuuta 2013
Ahdistavat kyläilyt
Pakko kirjoittaa uudesta ilmiöstä syömishäiriössäni, nimittäin kyläilyistä.
Oon todella sosiaalinen ihminen ja rakastan huumoria, varsinkin pervoa :D oon aina tykänny kyläillä ihmisillä ja se on ollut mun ns. henkireikä.
No nyt on alkanut se mistä olen vain lukenut netissä, nimittäin eristyneisyys.
En haluaisi käydä enää missään, kun pelkään syöväni jotain ja etten kehtaa heti siitä piiloutua vessaan oksentamaan. Kamala tunne kun muuten on todella kivaa ja sitten tälläinen asia latistaa tunnelmaa. Joskus sen asian saa siinä kohdassa siirrettyä syrjään, mutta sitten ahdistus iskee kahta kauheampana jälkikäteen, kun tajuaa montako kaloria muhun on imeytynyt ja sen, että huomenna aamulla vaaka näyttää taas ihan kamalia lukuja :(
Eilenkin olin lapsen ja miehen kanssa kyläilemässä hänen työkaverillaan. Meillä oli tosi mukavaa ja kahvipöydässä join ensin vain teetä mutta sitten mieheni työkaverin vaimoke oli leiponut ja kovasti tarjosi minulle rahkapiirakkaa. No en kehdannut kieltäytyä piirakasta ja otin palasen. Siinä kohdassa jo ajattelin että voi julmettu kuinka suuri pala on! No söin sen siinä ja sit rupateltiin vielä joku tunti ja lähdimme sitten kotiin. Kotona suoraa päätä oksentamaan, mutta eihän sieltä piirakka enää suostunut ulos tulemaan!
Kamala morkkis edelleen piirakasta. Enkä tänä aamuna uskaltanut tai edes ehtinyt käydä vaa'alla. Nyt ollaan matkalla taas kyläilemään koko päiväksi. Hirvee stressi jo nyt syömisistä. Sanoin sen rohkeasti miehellenikin.
Mieheni on ottanut asiaan paremman asenteen. Ei enää vittuile asiasta, vaikka saattaakin mainita siitä että olen taas oksentanut. Toivoo kovasti mun paranemista ja sitä että osastojaksosta olisi apua. Katsotaan nyt, kyllä tää lihoamisen pelko on niin kova, että saa nähdä kauanko siellä osastolla kestän. Ekaan punnitukseen?
POSITIIVISIAKIN uutisia: mun paino oli eilen aamulla ainakin tippunut! Pitkästä aikaa :) vaaka näytti 71.4! Jes! Vaikka vauva kasvaa ja sille kertyy painoa niin mun paino tippuu :) odotan innolla sitä, että kun pääsen vaa'alle synnytyksen jälkeen, niin sormet ristissä toivon, että olisin joku 68kg. Se ois taas uusi kymmen saavutettu!
Mut jees, palaillaan! Mie alan valmistautumaan henkisesti rankkaan päivään...
Ainii, ja kyllä jotkut tätä blogia seuraa, kun aina on noin 4 kertaa luettu uusia päivityksiä ;) ette halua kommentoida, se on ok. Pysykää taustajoukoissa ja tätä blogia saa jakaa ihmisille, jos sille tuntuu :)
Oon todella sosiaalinen ihminen ja rakastan huumoria, varsinkin pervoa :D oon aina tykänny kyläillä ihmisillä ja se on ollut mun ns. henkireikä.
No nyt on alkanut se mistä olen vain lukenut netissä, nimittäin eristyneisyys.
En haluaisi käydä enää missään, kun pelkään syöväni jotain ja etten kehtaa heti siitä piiloutua vessaan oksentamaan. Kamala tunne kun muuten on todella kivaa ja sitten tälläinen asia latistaa tunnelmaa. Joskus sen asian saa siinä kohdassa siirrettyä syrjään, mutta sitten ahdistus iskee kahta kauheampana jälkikäteen, kun tajuaa montako kaloria muhun on imeytynyt ja sen, että huomenna aamulla vaaka näyttää taas ihan kamalia lukuja :(
Eilenkin olin lapsen ja miehen kanssa kyläilemässä hänen työkaverillaan. Meillä oli tosi mukavaa ja kahvipöydässä join ensin vain teetä mutta sitten mieheni työkaverin vaimoke oli leiponut ja kovasti tarjosi minulle rahkapiirakkaa. No en kehdannut kieltäytyä piirakasta ja otin palasen. Siinä kohdassa jo ajattelin että voi julmettu kuinka suuri pala on! No söin sen siinä ja sit rupateltiin vielä joku tunti ja lähdimme sitten kotiin. Kotona suoraa päätä oksentamaan, mutta eihän sieltä piirakka enää suostunut ulos tulemaan!
Kamala morkkis edelleen piirakasta. Enkä tänä aamuna uskaltanut tai edes ehtinyt käydä vaa'alla. Nyt ollaan matkalla taas kyläilemään koko päiväksi. Hirvee stressi jo nyt syömisistä. Sanoin sen rohkeasti miehellenikin.
Mieheni on ottanut asiaan paremman asenteen. Ei enää vittuile asiasta, vaikka saattaakin mainita siitä että olen taas oksentanut. Toivoo kovasti mun paranemista ja sitä että osastojaksosta olisi apua. Katsotaan nyt, kyllä tää lihoamisen pelko on niin kova, että saa nähdä kauanko siellä osastolla kestän. Ekaan punnitukseen?
POSITIIVISIAKIN uutisia: mun paino oli eilen aamulla ainakin tippunut! Pitkästä aikaa :) vaaka näytti 71.4! Jes! Vaikka vauva kasvaa ja sille kertyy painoa niin mun paino tippuu :) odotan innolla sitä, että kun pääsen vaa'alle synnytyksen jälkeen, niin sormet ristissä toivon, että olisin joku 68kg. Se ois taas uusi kymmen saavutettu!
Mut jees, palaillaan! Mie alan valmistautumaan henkisesti rankkaan päivään...
Ainii, ja kyllä jotkut tätä blogia seuraa, kun aina on noin 4 kertaa luettu uusia päivityksiä ;) ette halua kommentoida, se on ok. Pysykää taustajoukoissa ja tätä blogia saa jakaa ihmisille, jos sille tuntuu :)
perjantai 29. maaliskuuta 2013
Sellaisia asioita joista ei puhuta, fyysisiä oireita
Nyt on pakko ottaa aiheeksi sellainen aihe, joista ei varmaan puhuta yleensä,
fyysiset oireet:
Mä kerron omista fyysisistä oireistani, joita on esiintynyt varsinkin nyt raskauden kanssa:
- virtsan karkailu: oksentaessa mulla tulee lähes aina pissaa housuun, joka kerta saa vaihtaa housut tai sit pitäs pitää sidettä ja vaihdella sitä joka kerta kun on oksentanut...
- hampaat: en oo uskaltanu näin 2,5 vuoden jälkeen mennä taaskaan hammaslääkäriin, koska selkeitä reikiä on, ikenet on karanneet (vetäytyneet), hampaiden alareuna on kulunut vinoksi ja röpelöiseksi. Kalliiksi tulee...
- vilu: mua paleltaa oikeastaan aina. Nostan lämpöjä kämpässä aina tai lämmitän takkaa. Mies saattaa olla shortseissa ja t-paidassa ja mulla on pitkähihaiset vaatteet, villasukat ja viltti päällä ja palelen silti. Ei kauheen kivaa.
- väsymys: mua väsyttää koko ajan. Ei mitään rajaa tässä väsymyksessä..
- kurkku: kurkku erittää limaa, yskittää. On kipeä, sormet kun tunkee sinne, niin tuntuu kuin kurkku repeäisi. Ääni on käheänä ja kurkkua kuivaa.
- fyysinen väsyminen oksentamiseen: ei jaksaisi mennä oksentamaan, mutta pakko. Keho ei jaksaisi oksentaa, joutuu tekemään hirveesti töitä että saa oksennettua.
- supistukset: nykyään supistaa aina syönnin jälkeen eli maha ei kestä, että siellä on ruokaa, mutta sitten taas oksentamisen ponnistus saa supistukset alkamaan myös... Eli aina supistaa oksentaa tai ei.
- iho: kuiva ku korppu. Ei auta vaikka kuinka rasvaa, ei vaan auta. Iho ihan hilseilee ja halkeilee verille, varsinkin käsistä ja kasvoista. Varmaan johtuu useista pesukerroista päivän aikana.
- haju: aina tunnen itse, että haisen oksennukselle...
- hiukset: kohta voin varmaan vaan kysyä, että mitkä hiukset? Ohenee, ohenee ja ohenee...
Ei mulla nyt muita oireita tuu mieleen, ehkä ne tulee kohta, kun meen oksentamaan ton mansikkakiisselin :(
Idioottimaista, mikä siinä on, että kun tietää miten tyhmää tää on ja että tää pitää lopettaa, niin silti aina menee oksentamaan... Huoh.
Hyvää yötä ja munarikasta pääsiäistä! Mä tiiän mitä toi mun kohdalla tarkoittaa: oksennusrikasta pääsiäistä... Hitto!
fyysiset oireet:
Mä kerron omista fyysisistä oireistani, joita on esiintynyt varsinkin nyt raskauden kanssa:
- virtsan karkailu: oksentaessa mulla tulee lähes aina pissaa housuun, joka kerta saa vaihtaa housut tai sit pitäs pitää sidettä ja vaihdella sitä joka kerta kun on oksentanut...
- hampaat: en oo uskaltanu näin 2,5 vuoden jälkeen mennä taaskaan hammaslääkäriin, koska selkeitä reikiä on, ikenet on karanneet (vetäytyneet), hampaiden alareuna on kulunut vinoksi ja röpelöiseksi. Kalliiksi tulee...
- vilu: mua paleltaa oikeastaan aina. Nostan lämpöjä kämpässä aina tai lämmitän takkaa. Mies saattaa olla shortseissa ja t-paidassa ja mulla on pitkähihaiset vaatteet, villasukat ja viltti päällä ja palelen silti. Ei kauheen kivaa.
- väsymys: mua väsyttää koko ajan. Ei mitään rajaa tässä väsymyksessä..
- kurkku: kurkku erittää limaa, yskittää. On kipeä, sormet kun tunkee sinne, niin tuntuu kuin kurkku repeäisi. Ääni on käheänä ja kurkkua kuivaa.
- fyysinen väsyminen oksentamiseen: ei jaksaisi mennä oksentamaan, mutta pakko. Keho ei jaksaisi oksentaa, joutuu tekemään hirveesti töitä että saa oksennettua.
- supistukset: nykyään supistaa aina syönnin jälkeen eli maha ei kestä, että siellä on ruokaa, mutta sitten taas oksentamisen ponnistus saa supistukset alkamaan myös... Eli aina supistaa oksentaa tai ei.
- iho: kuiva ku korppu. Ei auta vaikka kuinka rasvaa, ei vaan auta. Iho ihan hilseilee ja halkeilee verille, varsinkin käsistä ja kasvoista. Varmaan johtuu useista pesukerroista päivän aikana.
- haju: aina tunnen itse, että haisen oksennukselle...
- hiukset: kohta voin varmaan vaan kysyä, että mitkä hiukset? Ohenee, ohenee ja ohenee...
Ei mulla nyt muita oireita tuu mieleen, ehkä ne tulee kohta, kun meen oksentamaan ton mansikkakiisselin :(
Idioottimaista, mikä siinä on, että kun tietää miten tyhmää tää on ja että tää pitää lopettaa, niin silti aina menee oksentamaan... Huoh.
Hyvää yötä ja munarikasta pääsiäistä! Mä tiiän mitä toi mun kohdalla tarkoittaa: oksennusrikasta pääsiäistä... Hitto!
torstai 28. maaliskuuta 2013
ultraääni ja syömishäiriö
Noniin, tulipas käytyä ultraäänessä äitiyspolilla. Kaikki näytti vauvan kannalta edelleen hyvälle ja kun lääkäri kysyi onko mulla perussairauksia, niin vastasin rehellisesti, että on: syömishäiriö.
No eipä tää lääkäri siihen sanonu mitään, eli sama homma jatkuu. Aina kun käy jossain lääkärillä ja mainitsee syömishäiriöstä, niin lääkärit jättävät asian siihen. Ei ihme ettei sitä apua saa...
Toisaalta, mä tiedän tän pahentavan mun syömishäiriötä, kun näen että vauva ei tästä kärsi... Ei motivoi mua paranemaan enää edes vauvan vointiin vetoaminen. Huoh.
Ajatukset taas ihan sekaisin, oon onnellinen että vauvalla on kaikki hyvin, mutta samaan aikaan mua toisaalta harmittaa, kun nyt sekään ei toimi mun motivaattorina :(
Lisäksi tää mun hyvä (ainoa oikea) ystävä oli lukenut mun blogia ja kiitti kauniista sanoista, mutta samalla harmitteli kun ei osaa auttaa mua. Ei kukaan välttämättä osaa, eikä tarvi. Riittää että läheiset ihmiset on mun ympärillä eikä jätä mua yksin tän ongelman kanssa <3 se on tärkeintä, niin mä oon mun miehellekin sanonut.
Kyllä ne ammattitaitoiset ihmiset mua siellä syömishäiriöpolilla auttaa, jos siihen kykenevät :)
Mut mie kirjottelen taas kun ehdin!
No eipä tää lääkäri siihen sanonu mitään, eli sama homma jatkuu. Aina kun käy jossain lääkärillä ja mainitsee syömishäiriöstä, niin lääkärit jättävät asian siihen. Ei ihme ettei sitä apua saa...
Toisaalta, mä tiedän tän pahentavan mun syömishäiriötä, kun näen että vauva ei tästä kärsi... Ei motivoi mua paranemaan enää edes vauvan vointiin vetoaminen. Huoh.
Ajatukset taas ihan sekaisin, oon onnellinen että vauvalla on kaikki hyvin, mutta samaan aikaan mua toisaalta harmittaa, kun nyt sekään ei toimi mun motivaattorina :(
Lisäksi tää mun hyvä (ainoa oikea) ystävä oli lukenut mun blogia ja kiitti kauniista sanoista, mutta samalla harmitteli kun ei osaa auttaa mua. Ei kukaan välttämättä osaa, eikä tarvi. Riittää että läheiset ihmiset on mun ympärillä eikä jätä mua yksin tän ongelman kanssa <3 se on tärkeintä, niin mä oon mun miehellekin sanonut.
Kyllä ne ammattitaitoiset ihmiset mua siellä syömishäiriöpolilla auttaa, jos siihen kykenevät :)
Mut mie kirjottelen taas kun ehdin!
keskiviikko 27. maaliskuuta 2013
Kuva 8. raskauskuukausi
Tässä tää mun ahdistava maha nyt ois.. Tiedän että monen mielestä tää on pieni, mutta mua tää ahdistaa ja toivon ettei kasva parin viimeisen kuukauden aikana enempää.
Vaikka kuinka rakastan masuasukkia, niin ulkomuodostani en nauti ollenkaan. Ja en, en osaa ajatella, että kaikki olisi masuasukin hyväksi, se ei vaan toimi niin :(
Luulo ei ole tiedon väärtti...
Huoh.
Mieheni kuuli tänään kun olin oksentamassa. Kertoi kylppäristä paluuni jälkeen, että on koko vessaremontin ajan luullut etten ole oksennellut, koska meillä ei ole pyttyä käytössä...
Nolona siihen, että ne roskispussit mitä oot ulos vienyt, niin ne on ollut mun oksennuspusseja :(
Mies sanoi rakastavansa mua silti, mutta että hänen mielestään olen todella pahasti sairas ja haluaa mulle apua, vaikka sitten niin, että olisin vuoden suljetulla osastolla.
Kamalaa kun näkee mitä tää sairaus tekee läheisille... Ei oo helppoa.
Anteeksi.
Mieheni kuuli tänään kun olin oksentamassa. Kertoi kylppäristä paluuni jälkeen, että on koko vessaremontin ajan luullut etten ole oksennellut, koska meillä ei ole pyttyä käytössä...
Nolona siihen, että ne roskispussit mitä oot ulos vienyt, niin ne on ollut mun oksennuspusseja :(
Mies sanoi rakastavansa mua silti, mutta että hänen mielestään olen todella pahasti sairas ja haluaa mulle apua, vaikka sitten niin, että olisin vuoden suljetulla osastolla.
Kamalaa kun näkee mitä tää sairaus tekee läheisille... Ei oo helppoa.
Anteeksi.
tiistai 26. maaliskuuta 2013
Morkkis
Terve taas,
Nyt on pakko kirjottaa, vaaka näytti aivan kamalia lukuja ja oon taas niin pettynyt itseeni ettei mitään rajaa :(
Olin eilen parhaan ystäväni kanssa ulkona syömässä, syötiin pitkän kaavan mukaan ja päätin, että menen vasta koko ruokailun jälkeen oksentamaan enkä jokaisen ruokalajin jälkeen, kuten normaalisti.
No en mä varmaan olis ees ehtiny niissä väleissä vessareissulle, ku juteltiin niin paljon kaikkea, jopa tästä mun syömishäiriöstä...
No sitten ystäväni tahtoa uhmaten menin vessaan reissun päätteeksi ja jo siinä vaiheessa tiesin, etten varmaan enää saa oksennettua alkupaloja pois, koska aikaa niistä oli kulunut jo pari tuntia :(
Enkä saanut. Pääruoka tuli vielä helposti, mutta alkupalat ei.
Rukoilin ja toivoin sydämeni pohjasta, että maailma ei tule kaatumaan seuraavana päivänä, mutta niinhän tässä taas tapahtui.
Paino noussut KILON eilisestä!! Ette arvaa mikä olo mulla on, vaaka ei oo näyttäny tollasta lukemaa moneen kuukauteen ja nyt se on siellä... Ahdistavaa, todella ahdistavaa. Kohta mä oon taas sellanen possu!
Pakko ottaa itseä kiinni niskasta ja alkaa taas oksentamaan ihan loppuun saakka, mahanesteisiin.saakka joka ruuan jälkeen heti. Tää yritykset 'parantua' että venytän oksentamaan menemistä lihottaa mut kohta ihan.muodottomaksi paskaksi, kun valmiiksikin sellainen jo olen...
Mukava ilta oli, mutta tämän aamun punnitus... Hitto että ihminen voi olla kiukkunen itselleen!
Lähtisin juoksulenkille tai salille, mutta kun noi supistukset ei anna myöden, pakko vaan vetää tiukempi linja ruokaan: vähemmän kaloreita ja enemmän oksentamista.
Palaan asiaan taas varmaan huomenna äitiyspolin käynnin jälkeen.
Jos joku tätä blogia lukee tai seuaraa, niin jätä ihmeessä jotain jälkeä käynnistäsi, olis ihanaa tietää, jos joku muu painii samankaltaisten asioiden kanssa...
Nyt on pakko kirjottaa, vaaka näytti aivan kamalia lukuja ja oon taas niin pettynyt itseeni ettei mitään rajaa :(
Olin eilen parhaan ystäväni kanssa ulkona syömässä, syötiin pitkän kaavan mukaan ja päätin, että menen vasta koko ruokailun jälkeen oksentamaan enkä jokaisen ruokalajin jälkeen, kuten normaalisti.
No en mä varmaan olis ees ehtiny niissä väleissä vessareissulle, ku juteltiin niin paljon kaikkea, jopa tästä mun syömishäiriöstä...
No sitten ystäväni tahtoa uhmaten menin vessaan reissun päätteeksi ja jo siinä vaiheessa tiesin, etten varmaan enää saa oksennettua alkupaloja pois, koska aikaa niistä oli kulunut jo pari tuntia :(
Enkä saanut. Pääruoka tuli vielä helposti, mutta alkupalat ei.
Rukoilin ja toivoin sydämeni pohjasta, että maailma ei tule kaatumaan seuraavana päivänä, mutta niinhän tässä taas tapahtui.
Paino noussut KILON eilisestä!! Ette arvaa mikä olo mulla on, vaaka ei oo näyttäny tollasta lukemaa moneen kuukauteen ja nyt se on siellä... Ahdistavaa, todella ahdistavaa. Kohta mä oon taas sellanen possu!
Pakko ottaa itseä kiinni niskasta ja alkaa taas oksentamaan ihan loppuun saakka, mahanesteisiin.saakka joka ruuan jälkeen heti. Tää yritykset 'parantua' että venytän oksentamaan menemistä lihottaa mut kohta ihan.muodottomaksi paskaksi, kun valmiiksikin sellainen jo olen...
Mukava ilta oli, mutta tämän aamun punnitus... Hitto että ihminen voi olla kiukkunen itselleen!
Lähtisin juoksulenkille tai salille, mutta kun noi supistukset ei anna myöden, pakko vaan vetää tiukempi linja ruokaan: vähemmän kaloreita ja enemmän oksentamista.
Palaan asiaan taas varmaan huomenna äitiyspolin käynnin jälkeen.
Jos joku tätä blogia lukee tai seuaraa, niin jätä ihmeessä jotain jälkeä käynnistäsi, olis ihanaa tietää, jos joku muu painii samankaltaisten asioiden kanssa...
maanantai 25. maaliskuuta 2013
sairasta touhua, sairaus
Siis tää on ihan hullua touhua!
Tänään oon taas syöny- ja oksentanut varmaan 7 kertaa... Miksi pitää syödä, kun sen jälkeen menee kuitenkin oksentamaan? Tyhmää...
Tuntui tänään ekaa kertaa oikeasti sairaalle, kun meillä on wc remontti menossa ja sellanen ihme biovessa käytössä kylppärissä, joka pitää tyhjentää aina kun se säiliö täyttyy. No enhän mä siihen voi oksentaa, ku mies sen tyhjentää, niin sehän näkis kaiken oksennuksen, vaikka toisaalta sillä ei oo merkitystä, kun se tietää tästä typeryydestä jo. Mutta jotenkin en halua tästä tulevan konkreettista asiaa sille...
No mulla on muovipusseja varattuna kylppärissä, siellä mä sit kykin nelinkontin lattialla oksentamassa muovipussiin! Ja vielä 8.kuulla raskaana! Kuvitelkaa. Siis sairasta... Voi kumpa tähän paranemiseen olis joku nopeempi ja varmempi tapa ku terapiat, osastojaksot jne...
Ei ei ei. Mä haluan tästä eroon, miksei se voi päästää mua otteestaan?
Tänään taas ahdisti vaan enemmän ja enemmän, ku mä oon tän raskauden aikana laihtunu 13kg, niin nyt kilo oli tullu takaisin! Hirveellä työllä oon saanu painoa alaspäin raskaudesta huolimatta ja nytkö se lähtee nousuun?! Ei! En voi päästää sitä noususuuntaan, pakko alkaa tekemään asialle jotain. Ihan ok on vielä jos se pysyis ees tässä, mutta en halua enää kilon kiloa tähän läskiin kroppaan.
Ja joo, lapselle se menee ja ne lähtee synnytyksessä, mutta kun mä en voi ajatella sitä niin, vaan jos mulla nyt on tippunu paino 12kg, niin sit ku vauva ja kaikki oheistuote tulee ulos, niin se voikin olla, että oon oikeesti tiputtanut hurjat 20kg painoa!! :) voi sitä ilonmäärää, kun se ois noin!
Ja mä tiedän mitä kaikki terveet ihmiset tästä ajattelee, mutta jollain tasolla mä tiedän, että te jotka tän saman asian kanssa painitte, niin tiedätte mitä mä tarkoitan ja tiedätte että mä rakastan silti ylikaiken tätä vauvaa ja haluan sille pelkkää hyvää, mutta miksi sen pitäisi tarkoittaa sitä, että mun pitäs lihota?
No taas torstaina olis ultraääniaika, niin näen että vauvalla on kaikki hyvin, vaikka itselläni ei olisikaan :)
Palataan
Tänään oon taas syöny- ja oksentanut varmaan 7 kertaa... Miksi pitää syödä, kun sen jälkeen menee kuitenkin oksentamaan? Tyhmää...
Tuntui tänään ekaa kertaa oikeasti sairaalle, kun meillä on wc remontti menossa ja sellanen ihme biovessa käytössä kylppärissä, joka pitää tyhjentää aina kun se säiliö täyttyy. No enhän mä siihen voi oksentaa, ku mies sen tyhjentää, niin sehän näkis kaiken oksennuksen, vaikka toisaalta sillä ei oo merkitystä, kun se tietää tästä typeryydestä jo. Mutta jotenkin en halua tästä tulevan konkreettista asiaa sille...
No mulla on muovipusseja varattuna kylppärissä, siellä mä sit kykin nelinkontin lattialla oksentamassa muovipussiin! Ja vielä 8.kuulla raskaana! Kuvitelkaa. Siis sairasta... Voi kumpa tähän paranemiseen olis joku nopeempi ja varmempi tapa ku terapiat, osastojaksot jne...
Ei ei ei. Mä haluan tästä eroon, miksei se voi päästää mua otteestaan?
Tänään taas ahdisti vaan enemmän ja enemmän, ku mä oon tän raskauden aikana laihtunu 13kg, niin nyt kilo oli tullu takaisin! Hirveellä työllä oon saanu painoa alaspäin raskaudesta huolimatta ja nytkö se lähtee nousuun?! Ei! En voi päästää sitä noususuuntaan, pakko alkaa tekemään asialle jotain. Ihan ok on vielä jos se pysyis ees tässä, mutta en halua enää kilon kiloa tähän läskiin kroppaan.
Ja joo, lapselle se menee ja ne lähtee synnytyksessä, mutta kun mä en voi ajatella sitä niin, vaan jos mulla nyt on tippunu paino 12kg, niin sit ku vauva ja kaikki oheistuote tulee ulos, niin se voikin olla, että oon oikeesti tiputtanut hurjat 20kg painoa!! :) voi sitä ilonmäärää, kun se ois noin!
Ja mä tiedän mitä kaikki terveet ihmiset tästä ajattelee, mutta jollain tasolla mä tiedän, että te jotka tän saman asian kanssa painitte, niin tiedätte mitä mä tarkoitan ja tiedätte että mä rakastan silti ylikaiken tätä vauvaa ja haluan sille pelkkää hyvää, mutta miksi sen pitäisi tarkoittaa sitä, että mun pitäs lihota?
No taas torstaina olis ultraääniaika, niin näen että vauvalla on kaikki hyvin, vaikka itselläni ei olisikaan :)
Palataan
torstai 21. maaliskuuta 2013
Lauseita jotka eivät auta syömishäiriöistä...
Tuli tässä vielä mieleen laittaa tännekin sellaisia lauseita, joita on kuullut 'monelta' ihmiseltä ja jotka eivät auta mitenkään, vaan jopa päinvastoin:
"ai sulla on syömishäiriö. Sä et näytä ollenkaan sille!" -kiva kerro lisää kuinka lihava mä oikein olen...
"No en ois ikinä susta uskonu!" -Ai eiks kaikki ongelmat näy päälle päin? Oonko mä niin lihava, että sitä ei uskoisi...
"Mikset sä lopeta vaan tota typerää oksentamista?" -Jos se ois niin helppoa, niin varmasti lopettaisinkin! En kai mä huvikseen käy hoidoissa 150km päässä?
"Tosta on yhtä helppoa päästä eroon kuin tupakasta." -Tupakointi on riippuvuus, tämä on sairaus. Ota asioista ensin selvää, ennen kuin tuut sanomaan mitään. Riippuvuuteen ei liity näitä sairaita ajatuksia yms.
"Syöt vaan jotain pientä, niin ethän sä nyt siitä lihoo..." -Ja säkö sen tiedät? Kyllä mäkin sen 'tiedän', sano se tolle syömishäiriöpeikolle joka istuu koko ajan tossa mun olkapäällä...
"Ajattele sun vauvaas..." -No en mä muuta teekkään! Syyllistäkää lisää,aaiheuttakaa lisää pahaaoloa ja ahdistusta. Sehän on tähän ratkaisu vai mitä?
"Mä en päästä sua vessaan tän syönnin jälkeen." -Selvä sitten en syö. Haistakaa paska. Ja ihan varmaan oksennan kiusallanikin tälläisen lauseen jälkeen...
Ihmiset ei ymmärrä tätä sairautta, mutta meidän sairaiden pitää hyväksyä se, että muut ihmiset ei ymmärrä...
Mä oon jo tottunu tohon paskaan ja oppinut olemaan asiasta hiljaa tai sitten kertonut parantuneeni jo.
Oon kertonu tästä isälleni (joka luulee, että tää on jo helpottamassa), miehelleni (joka pitää tätä välillä vaan mun omana tyhmänä leikkinä ja välillä taas ymmärtää mua tosi hyvin, tukee ja kannustaa), pikkusiskolleni (jonka kanssa emme puhu asiasta), ystävälleni (joka ei ymmärrä ollenkaan asiaa, kyselee aina wc käynnin jälkeen, että kävitköooksentamassa? Eikä antaisi laittaa wc:n ovea kiinni jne) ja toiselle ystävälleni (joka on sairastanut nuorempana anoreksian ja on paras tukeni tässä asiassa. Kannustaa, tsemppaa ja samalla ymmärtää jos menen vessaan oksentamaan... Ihana ihminen <3 mie en vaan haluaisi rasittaa häntä näillä asioilla, kun hänellä on paljon omia vakavampiakin ongelmia...)
Mutta joo, kommenttia saa pistää ja jos tulee mieleen muita typeriä lauseita, joita ootte kuullu ihmisiltä, jotka tietävät syömishäiriöstä...
See you! Nyt sinne kakkapyllyn pesulle ;)
"ai sulla on syömishäiriö. Sä et näytä ollenkaan sille!" -kiva kerro lisää kuinka lihava mä oikein olen...
"No en ois ikinä susta uskonu!" -Ai eiks kaikki ongelmat näy päälle päin? Oonko mä niin lihava, että sitä ei uskoisi...
"Mikset sä lopeta vaan tota typerää oksentamista?" -Jos se ois niin helppoa, niin varmasti lopettaisinkin! En kai mä huvikseen käy hoidoissa 150km päässä?
"Tosta on yhtä helppoa päästä eroon kuin tupakasta." -Tupakointi on riippuvuus, tämä on sairaus. Ota asioista ensin selvää, ennen kuin tuut sanomaan mitään. Riippuvuuteen ei liity näitä sairaita ajatuksia yms.
"Syöt vaan jotain pientä, niin ethän sä nyt siitä lihoo..." -Ja säkö sen tiedät? Kyllä mäkin sen 'tiedän', sano se tolle syömishäiriöpeikolle joka istuu koko ajan tossa mun olkapäällä...
"Ajattele sun vauvaas..." -No en mä muuta teekkään! Syyllistäkää lisää,aaiheuttakaa lisää pahaaoloa ja ahdistusta. Sehän on tähän ratkaisu vai mitä?
"Mä en päästä sua vessaan tän syönnin jälkeen." -Selvä sitten en syö. Haistakaa paska. Ja ihan varmaan oksennan kiusallanikin tälläisen lauseen jälkeen...
Ihmiset ei ymmärrä tätä sairautta, mutta meidän sairaiden pitää hyväksyä se, että muut ihmiset ei ymmärrä...
Mä oon jo tottunu tohon paskaan ja oppinut olemaan asiasta hiljaa tai sitten kertonut parantuneeni jo.
Oon kertonu tästä isälleni (joka luulee, että tää on jo helpottamassa), miehelleni (joka pitää tätä välillä vaan mun omana tyhmänä leikkinä ja välillä taas ymmärtää mua tosi hyvin, tukee ja kannustaa), pikkusiskolleni (jonka kanssa emme puhu asiasta), ystävälleni (joka ei ymmärrä ollenkaan asiaa, kyselee aina wc käynnin jälkeen, että kävitköooksentamassa? Eikä antaisi laittaa wc:n ovea kiinni jne) ja toiselle ystävälleni (joka on sairastanut nuorempana anoreksian ja on paras tukeni tässä asiassa. Kannustaa, tsemppaa ja samalla ymmärtää jos menen vessaan oksentamaan... Ihana ihminen <3 mie en vaan haluaisi rasittaa häntä näillä asioilla, kun hänellä on paljon omia vakavampiakin ongelmia...)
Mutta joo, kommenttia saa pistää ja jos tulee mieleen muita typeriä lauseita, joita ootte kuullu ihmisiltä, jotka tietävät syömishäiriöstä...
See you! Nyt sinne kakkapyllyn pesulle ;)
Mihin tää hulluus vielä johtaa?
Siis ei voi olla totta?
Meillä on vessaremontti menossa ja wc on poissa käytöstä. Käydään sellasella kamalalla siirrettävällä pöntöllä asioilla. No enhän mä siihen voi oksentaa, sehän täyttyis hetkessä ja mies näkis kaiken, ku se säiliö pitää tyhjentää...
No ensin stressasin hirveesti sitä, että mä en voi oksentaa, mutta keksin sitten pussiin oksentamisen. Nyt mä sitten ruokien jälkeen kykin kylppärin lattialla, kontillani, pää pussissa oksentamassa. Tosi tervettä touhua!
Kyllä taas tulee ajatelleeksi, että miksi mä menin joskus aloittamaan tän?! Koko 7 vuoden aikana oon yhden kerran pystyny olemaan viikon oksentamatta ja se oli ihan sillon alkuaikoina. Nyt varmaan 3 vuoteen ei ole ollut päivääkään ilman oksentamista...
Tää sairaus repii rikki hiljalleen, pala palalta. Vaikka kuinka haluaisin tästä eroon, niin se ei päästä. Lihoamisen pelko on liian suuri.
Vaikka mä tiiän että mun ajatukset on sairaita, en mä lihoaisi kuin alussa, koska mun elimistö on nyt säästöliekillä, niin se syömishäiriöpeikko saa mut uskomaan sitä, että mä lihoan jo pelkästä 150g rasvattomasta jogurtista!
Kukaan, joka tätä ei ole sairastanut, ei voi uskoa millaista tää on. Valitettavasti. Tää on jokapäiväistä helvettiä...
Ja koko ajan tää pahenee, tiukentaa otettaan. Puoli vuotta sitten mukaan astuivat kalorit. Mä en oo oikeastaan ikinä seurannu kaloreita, kuin korkeintaan kiinnostuksesta johonkin ruoka-aineeseen. Nyt kun käyn kaupassa, niin näen hyllyillä vain kaloreita. Vertailen leipäpussien kaloreita, jogurtit, kaikki! Ja mua ällöttää se ruoka ja se rasva mikä niissä on...
Vielä en oo onneksi lopettanut syömistä kokonaan, en halua anorektikoksi. Mä haluan tästäkin eroon, mikä mulla nyt sitten onkaan.
Syömishäiriöpolin mukaan mulla on anoreksia, bulimisilla oireilla, mutta anorektisilla ajatuksilla. Sekamuotoinen syömishäiriö. Ja siis mä en ole alipainoinen! Normaalipainon ylärajalla 166cm ja vaaka tais aamulla.näyttää painoksi 72,8kg ja oon siis nyt kahdeksannella kuulla raskaana.
Vääristynyt ruumiinkuva, perfektionismin piirteet luonteessa, lievää masennusta, ahdistuneisuutta, käsittelemättömiä traumoja jne... Eli sekaisin kuin seinäkello :D
Mulla on syömishäiriöpolille matkaa 150km suuntaansa eli oon ihan tosissani tän parantumisen kanssa, en mä huviksi tota matkaa ajelisi melkein viikottain.
Välillä tuntuu, että kunpa mut otettais johonkin pakkohoitoon osastolle ja siellä joku pitäisi musta kunnolla kiinni, silittäisi mua ja kertoisi kaiken olevan ihan hyvin, vaikka en oksentaisikaan.
Tää on niiin julmaa...
Jaahas, meijän pikkuneiti väänsi hajusta päätellen kakat vaippaan, eipä siis muuta kuin ylös ja kakkapyllyn pesulle ;)
Meillä on vessaremontti menossa ja wc on poissa käytöstä. Käydään sellasella kamalalla siirrettävällä pöntöllä asioilla. No enhän mä siihen voi oksentaa, sehän täyttyis hetkessä ja mies näkis kaiken, ku se säiliö pitää tyhjentää...
No ensin stressasin hirveesti sitä, että mä en voi oksentaa, mutta keksin sitten pussiin oksentamisen. Nyt mä sitten ruokien jälkeen kykin kylppärin lattialla, kontillani, pää pussissa oksentamassa. Tosi tervettä touhua!
Kyllä taas tulee ajatelleeksi, että miksi mä menin joskus aloittamaan tän?! Koko 7 vuoden aikana oon yhden kerran pystyny olemaan viikon oksentamatta ja se oli ihan sillon alkuaikoina. Nyt varmaan 3 vuoteen ei ole ollut päivääkään ilman oksentamista...
Tää sairaus repii rikki hiljalleen, pala palalta. Vaikka kuinka haluaisin tästä eroon, niin se ei päästä. Lihoamisen pelko on liian suuri.
Vaikka mä tiiän että mun ajatukset on sairaita, en mä lihoaisi kuin alussa, koska mun elimistö on nyt säästöliekillä, niin se syömishäiriöpeikko saa mut uskomaan sitä, että mä lihoan jo pelkästä 150g rasvattomasta jogurtista!
Kukaan, joka tätä ei ole sairastanut, ei voi uskoa millaista tää on. Valitettavasti. Tää on jokapäiväistä helvettiä...
Ja koko ajan tää pahenee, tiukentaa otettaan. Puoli vuotta sitten mukaan astuivat kalorit. Mä en oo oikeastaan ikinä seurannu kaloreita, kuin korkeintaan kiinnostuksesta johonkin ruoka-aineeseen. Nyt kun käyn kaupassa, niin näen hyllyillä vain kaloreita. Vertailen leipäpussien kaloreita, jogurtit, kaikki! Ja mua ällöttää se ruoka ja se rasva mikä niissä on...
Vielä en oo onneksi lopettanut syömistä kokonaan, en halua anorektikoksi. Mä haluan tästäkin eroon, mikä mulla nyt sitten onkaan.
Syömishäiriöpolin mukaan mulla on anoreksia, bulimisilla oireilla, mutta anorektisilla ajatuksilla. Sekamuotoinen syömishäiriö. Ja siis mä en ole alipainoinen! Normaalipainon ylärajalla 166cm ja vaaka tais aamulla.näyttää painoksi 72,8kg ja oon siis nyt kahdeksannella kuulla raskaana.
Vääristynyt ruumiinkuva, perfektionismin piirteet luonteessa, lievää masennusta, ahdistuneisuutta, käsittelemättömiä traumoja jne... Eli sekaisin kuin seinäkello :D
Mulla on syömishäiriöpolille matkaa 150km suuntaansa eli oon ihan tosissani tän parantumisen kanssa, en mä huviksi tota matkaa ajelisi melkein viikottain.
Välillä tuntuu, että kunpa mut otettais johonkin pakkohoitoon osastolle ja siellä joku pitäisi musta kunnolla kiinni, silittäisi mua ja kertoisi kaiken olevan ihan hyvin, vaikka en oksentaisikaan.
Tää on niiin julmaa...
Jaahas, meijän pikkuneiti väänsi hajusta päätellen kakat vaippaan, eipä siis muuta kuin ylös ja kakkapyllyn pesulle ;)
Taustaa elämästäni
Heips,
Kiva kun päädyit lukemaan blogiani. Vaikka toisaalta syy miksi tänne päädyit on varmasti hankala aihe niin minulle kuin sinullekin. Syömishäiriö taitaa koskettaa elämääsi ainakin jollakin tasolla?
Itse olen 25-vuotias yhden lapsen äiti. Elän avioliitossa ja odotan toista lasta.
Sairastuin syömishäiriöön 17-vuotiaana. Aloitin tällöin laihduttamaan oksentamalla kaikki herkut jotka söin, lenkkeilin ja kävin kuntosalilla. Olin tuolloin ylipainoinen reilusti masennuslääkitykseni takia. Laihduin hienosti normaalipainooni alle vuodessa! Iloitsin asiaa kovasti, mutta en silloin tajunnut mihin tämä oksentaminen minut vielä vie...
Tätä herkkujen oksentamista jatkui pari vuotta.
19-vuotiaana aloin oksentamaan enemmän, koska painoni ei enää tippunutkaan. Oksensin edelleen kaikki herkut, mutta myös normaalin ruuan, jos mielestäni söin sitä liikaa. Harrastin paljon urheilua ja sekin meinasi karata käsistä. Kävin 3 kertaa päivässä kuntosalilla, joskus jopa klo 01.00.. Tällöin tapasin myös nykyisen mieheni. Hänenkään kanssaan oleminen ei saanut minua lopettamaan typeryyksiäni vaan jatkoin kaikesta huolimatta.
Kerroin hänelle "bulimiastani" kun olimme olleet yhdessä noin puolisen vuotta. Hän ilmoitti heti, että minun pitää valita hänen ja bulimian välillä, että hän ei ala katsomaan kun tapan itseni.
Lupasin hänelle lopettaa oksentamisen, mutta toisin kävi. Jatkoin salassa jo tavaksi tullutta kaveruuttani vessanpytyn kanssa.
Elimme valheen keskellä 4 vuotta, kunnes tulin raskaaksi. Raskaus oli toivottu keskenmenon jälkeen. Ajattelin että tilaisuuteni on tullut, pääsen tästä helvetistä eroon. Toisin kuitenkin kävi, itseasiassa päinvastaisesti.
Oksensin jo kaiken syömäni ruuan ulos, vain välipalat pysyivät sisälläni.
Raskaus ahdisti mua lisää. Maha alkoi kasvaa, vaa´an lukemat alkoivat nousta pikkuhiljaa, vaatteet alkoivat kiristämään ja näin jo silmissäni millainen läskikasa olen raskauden jälkeen!
Meille syntyi sairas pieni tyttö, alle 2kg painoisena. Tytöllämme oli oireyhtymiä, kehityksen viivästymää, pienipainoisuutta jne. Syytin itseäni. Eihän vika voinut olla kuin minussa, minähän oksensin koko raskausajan. aloin avautumaan bulimiastani lastenosastolla, jossa tyttömme asui ensimmäisiä kuukausiaan. Sain asiaan sillä tavalla tukea, että syy ei ollut minun, vaan solujakautumisessa oli vain käynyt jokin surkeiden sattumusten yhteensattuma, josta sairaus johtui.
Toisaalta tämä tieto helpotti syyllisyyttäni ja auttoi minua ehkä äitinä, mutta syömishäiriöni vain paheni. En pystynyt lapsen syntymän jälkeen pitämään enää edes välipaloja sisälläni. Oksensin kaiken mitä söin.
Tätä jatkuvaa oksentamista on nyt jatkunut kohta 2 vuotta eikä loppua näy.
Nyt olen hakenut apua ja käyn HUS:n syömishäiriö polilla hoidossa ja suunnitteilla on lähikuukausille osastojakso raskauden takia.
Yritän pitää aktiivisesti blogia yllä, kertoa nykyajasta ja ehkä tarkentaa jotain menneisyyden juttuja sitä mukaa, kun ne tulevat ajankohtaisiksi. Minulta saa kysellä ja saa kommentoida. Kestän kritiikkiäkin, vaikka voimia sen kuulemiseen ei olisikaan.
Palataan, toivottavasti jäät lukijakseni :)
Kiva kun päädyit lukemaan blogiani. Vaikka toisaalta syy miksi tänne päädyit on varmasti hankala aihe niin minulle kuin sinullekin. Syömishäiriö taitaa koskettaa elämääsi ainakin jollakin tasolla?
Itse olen 25-vuotias yhden lapsen äiti. Elän avioliitossa ja odotan toista lasta.
Sairastuin syömishäiriöön 17-vuotiaana. Aloitin tällöin laihduttamaan oksentamalla kaikki herkut jotka söin, lenkkeilin ja kävin kuntosalilla. Olin tuolloin ylipainoinen reilusti masennuslääkitykseni takia. Laihduin hienosti normaalipainooni alle vuodessa! Iloitsin asiaa kovasti, mutta en silloin tajunnut mihin tämä oksentaminen minut vielä vie...
Tätä herkkujen oksentamista jatkui pari vuotta.
19-vuotiaana aloin oksentamaan enemmän, koska painoni ei enää tippunutkaan. Oksensin edelleen kaikki herkut, mutta myös normaalin ruuan, jos mielestäni söin sitä liikaa. Harrastin paljon urheilua ja sekin meinasi karata käsistä. Kävin 3 kertaa päivässä kuntosalilla, joskus jopa klo 01.00.. Tällöin tapasin myös nykyisen mieheni. Hänenkään kanssaan oleminen ei saanut minua lopettamaan typeryyksiäni vaan jatkoin kaikesta huolimatta.
Kerroin hänelle "bulimiastani" kun olimme olleet yhdessä noin puolisen vuotta. Hän ilmoitti heti, että minun pitää valita hänen ja bulimian välillä, että hän ei ala katsomaan kun tapan itseni.
Lupasin hänelle lopettaa oksentamisen, mutta toisin kävi. Jatkoin salassa jo tavaksi tullutta kaveruuttani vessanpytyn kanssa.
Elimme valheen keskellä 4 vuotta, kunnes tulin raskaaksi. Raskaus oli toivottu keskenmenon jälkeen. Ajattelin että tilaisuuteni on tullut, pääsen tästä helvetistä eroon. Toisin kuitenkin kävi, itseasiassa päinvastaisesti.
Oksensin jo kaiken syömäni ruuan ulos, vain välipalat pysyivät sisälläni.
Raskaus ahdisti mua lisää. Maha alkoi kasvaa, vaa´an lukemat alkoivat nousta pikkuhiljaa, vaatteet alkoivat kiristämään ja näin jo silmissäni millainen läskikasa olen raskauden jälkeen!
Meille syntyi sairas pieni tyttö, alle 2kg painoisena. Tytöllämme oli oireyhtymiä, kehityksen viivästymää, pienipainoisuutta jne. Syytin itseäni. Eihän vika voinut olla kuin minussa, minähän oksensin koko raskausajan. aloin avautumaan bulimiastani lastenosastolla, jossa tyttömme asui ensimmäisiä kuukausiaan. Sain asiaan sillä tavalla tukea, että syy ei ollut minun, vaan solujakautumisessa oli vain käynyt jokin surkeiden sattumusten yhteensattuma, josta sairaus johtui.
Toisaalta tämä tieto helpotti syyllisyyttäni ja auttoi minua ehkä äitinä, mutta syömishäiriöni vain paheni. En pystynyt lapsen syntymän jälkeen pitämään enää edes välipaloja sisälläni. Oksensin kaiken mitä söin.
Tätä jatkuvaa oksentamista on nyt jatkunut kohta 2 vuotta eikä loppua näy.
Nyt olen hakenut apua ja käyn HUS:n syömishäiriö polilla hoidossa ja suunnitteilla on lähikuukausille osastojakso raskauden takia.
Yritän pitää aktiivisesti blogia yllä, kertoa nykyajasta ja ehkä tarkentaa jotain menneisyyden juttuja sitä mukaa, kun ne tulevat ajankohtaisiksi. Minulta saa kysellä ja saa kommentoida. Kestän kritiikkiäkin, vaikka voimia sen kuulemiseen ei olisikaan.
Palataan, toivottavasti jäät lukijakseni :)
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)