Nyt alkaa olemaan aika ahdistunut fiilis huomisesta osastohoidon aloituksesta. Itkettää vaan koko ajan...
Koko ajan mieleen tulee vaan se tosiasia, että mies ja lapsi lähtevät sieltä pois, joudun sanomaan heihei, pienelle tyttärelleni, joka ei ymmärrä yhtään miksi äiti ei lähde mukaan. Ja jään sinne vieraiden ihmisten seuraan, vieraaseen paikkaan, ahdistavan syömisen pariin, ihan yksin. Tuntuu että mä hylkään mun perheen ja kaikki hylkää mut sinne...
Mä haluan parantua, mutta miksi sen on oltava näin vaikeaa??
Lisäksi mua ahdistaa suuresti, että mä tiedän, että mun pitää syödä siellä ja en pääse oksentamaan. Nyt en oo pystyny vuoteen syömään mitään, en edes 200kcal:n salaattia, jos oon tienny etten pääse oksentamaan.
Mutta mun on pakko tehdä tää, koska mun parisuhde on vaakalaudalla tällä hetkellä, jos en ota apua vastaan.
Mies jo sanoi, että tää on sille psyykkisesti niin raskasta, että ei kestä jos tää jatkuu... Eroakin voisi harkita.
Mä kirjotan huomenna taas, ku pääsen sinne osastolle, voin kertoo millaista siellä on... Jos joku muu harkitsee samaa ratkaisua.
Nyt alan viettämään muksun kanssa viimeistä päivää ennen jaksoa :(
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti