Juu-u,
Kävin siellä syömishäiriöpolin sairaanhoitajan vastaanotolla... Sekin oli tosi huolissaan mun voinnista ja sanoi että näkee osastohoidon ainoana vaihtoehtona.
Mä ymmärrän sen, mun isä, pikkusisko, mies, hoitavat tahot, kaikki on sitä mieltä, että se on ainoa ja oikea vaihtoehto tässä kohtaa. Mutta kukaan ei nää sitä mun kannalta:
Ensinnäkin olla erossa lapsesta niin pitkä aika, toiseksi: syömishäiriö on kulkenut mun rinnalla jo kohta 8 vuotta! Ei siitä oo helppoa päästää irti. Kolmanneksi mä pelkään sitä miten tuo pieni lapsemme reagoi siihen, että äiti, joka on yleensä 24/7 paikalla, onkin yhtäkkiä poissa kokonaiset kaksi viikkoa!! Mä en tässä kohtaa ees halua ajatella sitä, että sanon pirpanalle Heihei, tietäen itse että me ei nähdä pitkään aikaan. Pelkästään jo se saa kyyneleet silmiini. Ymmärtääkö täällä kukaan mua?
Kaikki vaan aina sanoo tohon, että mieti jos syömishäiriö tappaa sut, ni sä oot ikuisesti erossa kaikista? Nojoo, ei noin voi ajatella. Ainakaan mun mielestä. Jos maailma olis noin musta valkoinen, niin eihän sitä vois ees elää...
Tänään mä yritän puhua mun miehen kanssa. Ei se jonohoitaja oo kyl ees soittanut, vaikka sen piti viimeistään edellisenä keskiviikkona soittaa, eli voisiko olla, että mä pelastuin osastojaksolta sittenkin? :)
Mukavaa päivää teille, runsaat viisi lukijaani ;) palataan taas astialle!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti